perjantai 19. toukokuuta 2017

Luonto-ohjaajat Evolla

Evon retkeilyalueella kuului tiistaina naurunrätkätystä ja välillä väsymyksen huokaisujakin, kun vaelsimme luokkalaisteni kanssa Keltaojan parkkipaikalta kohti Vaarinkorven laavua. Viisi reilulla huumorilla varustettua naista, mitä muuta voi odottaa, kun railakkaan hauskaa reissua. Ja sitä se olikin. Maisemissakaan ei ollut valittamista. 


Aurinko paistoi koko tiistain täydeltä terältä, tuntui jo aivan kesältä. Rinkassa oli sen verran painoa, että hiki puski pintaan melko nopeasti ja takki oli pakko riisua, t-paita oli riittävä. Huomasimme pian, että maasto oli melkoisen haastava painavien rinkkojen kanssa. Välillä joutui alittamaan puunrunkoja, välillä ylittämään. Polku meni välillä jyrkästikin ylös ja alas, oli kivikkoa ja juurakkoja. Kulku oli hidasta, ja juomataukoja piti pitää usein. Reitti oli merkitty puihin ilves-tassuilla.


Karttaa kuitenkin tarvittiin, koska aina ei voitu seurata tassunjälkiä ihan sokeasti. Tassunjäljet johtivat esim. tänne


Tuo olisi pitänyt ylittää, mutta halusimme pitää lahkeet kuivana ja valitsimme toisen reitin. Polkuja metsässä riitti, siksikin oli hyvä osata lukea karttaa. 
Olimme laskeneet, että parkkipaikalta Vaarinkorpeen tulee n. 5km matkaa. Se tuntui kyllä tuplamäärältä haastavan maaston takia. Metsässä on muutenkin vaikea arvioida kuljettua matkaa. Itselläni meinasi usko loppua , n. kilometri ennen päätepistettä. Aivoinfarktin takia väsyn herkemmin kuin ennen ja välillä unohdan sen itsekin. Olin valmis jäämään Sorsakolun laavulle yöksi, koska tuntui, etten jaksa enää. Onneksi nämä ihanat ja neuvokkaat naiset päättivät, että jatketaan matkaa, mutta minä kevennetyllä taakalla. He ottivat kantaakseen minulta maakupussin, teltan ja juomaveden. Ja näin minäkin pääsin kunnialla perille. Kieltämättä oli aluksi vähän surkea olo, kun joutui autettavaksi, enkö ole yhtä hyvä kuin muut? Harmitti, kun toiset joutuivat kantamaan minun tavaroita. Mutta nämä ajatukset on pakko hyväksyä sairastumisen jälkeen. Sitä ei vaan ole siinä kunnossa kuin ennen ja itseään on myös ajateltava. Kiitokset teille Team Mazavat, kun piditte minutkin mukana ja ymmärrätte tilanteen. Pus. 





Alkuillasta pääsimme perille Vaarinkorven laavulle Sorsajärven rantaan. Jokainen etsi nukkumapaikan ja laitettiin ne ensin kuntoon. En tarvinnut telttaa, koska päätin nukkua laavussa. Tuntui aluksi turhalta, kun olin sitä kantanut, mutta koskaanhan ei tiedä onko esim. laavu jo varattu muiden käyttöön. Nuotiolla laitettiin ruokaa ja loppuilta menikin jutellessa mukavia ja nauraen. Auringonlasku toi ihanat värit luontoon. Järveltä kuului sammakoiden kurnutus, ja sammakoita siellä riittikin. 





Yöllä ei sitten enää ketään naurattanutkaan. Oli nimittäin todella kylmä yö. Hytisimme makuupusseissamme jokainen. Pieni virhearvio varusteissa näemmä. No kaikesta oppii. Aamulla olimme ylhäällä jo ennen kuutta, jokainen halusi lämmintä juomaa ja puuroa. Nopeasti kuitenkin alkoi veri kiertämään kun lähti liikkeelle ja alkoi aamun touhut. Puuron jälkeen olimme jo unohtaneet väsymyksen ja pystyimme jo nauramaan inhottavalle yölle. Meidän oli tarkoitus olla kaksi yötä reissussa, mutta muutimme suunnitelmaa ja päätimme, että yksi yö palelua riittää. Ensi kerralla paremmilla varusteilla uudestaan.

Aamuauringossa lämmittelemässä kuuden jälkeen.

Syötyämme aamupalan, pakkasimme varusteet ja lähdimme matkaan. Kiersimme Sorsajärven kokonaan. Paikkana alue on todella kaunis. Majavanpesiä nähtiin kaksi ja patoja myös. Vesilintuja näkyi sekä kuului. Siellä sun täällä sai etsiä purojenylityspaikkoja. Niitäkin riitti. 

Majavanpesä


Kuljimme jonkin verran samaa polkua takaisin, Vähä-Keltajärvi kierrettiin toiselta puolelta kuin tullessa, koska halusimme pitää ruokatauon Keltaojan laavulla. Siitä ei enää ollutkaan pitkälti parkkipaikalle. Siis kartan mukaan.... rinkat selässä huonosti nukutun yön jälkeen  tuntui ihan tarpeeksi pitkältä. Kaiken kaikkiaan retki oli mahtava, vaikka ei toista yötä oltukaan. Eiköhän näitä retkiä tule vielä muitakin. 















                                                                                                                                                                                     








torstai 4. toukokuuta 2017

Osaatko pysähtyä?

Meistä jokaisella on joskus kiireisiä kausia. Niin kiire, ettei ehdi hengähtää, tavata ystäviä eikä rentoutua. Itse olen mestari haalimaan tekemistä. Oli näyttöviikko, jonka aikana piti jo suunnitella seuraavaa näyttöä. Metsämieliohjaajan koulutus, joka on vielä kesken, johon on välitehtäviä. Olen luvannut edustaa toista yritystä messuilla ja ilmoittauduin vielä yhteen koulutukseen, joka osuu tähän samaan rysään. Fiilis on niinkuin tällä jäniksellä. Niin kiire, ettei kamera ehtinyt mukaan. 


Joku minut tunteva saattaa ajatella, että eikö sairastumiseni aivoinfarktiin opettanut mitään. Otetaanko uusiksi? Noup. Mielellään ei. Sen verran se kokemus opetti, että pysähtyä pitää välillä. Oli kiire tai ei. Terveys on aina etusijalla.

Ja haluaisin, että muutkin sen taidon opettelevat. Ei aina tarvitse mennä metsään asti hiljentymään tai etsiä kauneinta maisemaa. Toki, jos sen pystyy tekemään, niin hyvä. Mutta vähempikin riittää. Tällä kertaa se tarkoitti minun kohdalla kahvitaukoa takapihalla, teollisuusalueella. Rekat jyrää ohi. Mutta aurinko paistaa ja kyllä, kyllä täälläkin linnut laulavat. On pari puuta ja nurmikko. Voit valita itse mitä kuuntelet tai katselet. Kuuletko rekan vai peipon? Näetkö autonromuja vai katseletko alkavaa nurmen viherrystä. Pääasia, että pystyy mielessään hiljentymään hetkeksi. 



Kaunis oli katsella tätäkin punarintaa, eikä haittaa yhtään, että sen takana on auto. 

Joskus mielessä on niin paljon asioita ja on niin kiire, ettei varmaan tulisi mieleenkään mennä kesken kaiken pysähtelemään. Mutta joskus se on se mikä pelastaa. Kun pysähdyt ja jätät hetkeksi kaiken muun, niin ajatuksetkin selkenevät. Työt sujuvat paremmin. 

Onneksi itsellä tällaiset kiireet on hyvinkin tilapäisiä eikä näin ole aina. Nyt vaan sattui semmoinen jakso, että tuli kaikki samaan aikaan. Tiedän kuitenkin, että kohta helpottaa. Kun laittaa asiat järjestykseen, niin kyllä kaikki järjestyy. Asia kerrallaan. 

Jos aina olisi näin kiire, niin silloin kyllä pysähtyisin miettimään mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja se vaatii jo maisemankin. 





keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Retkeilyjuttuja

Työharjoitteluni on kestänyt kohta kolme viikkoa, ja ensi viikolla on näyttöviikko. Minulla on ollut etuoikeus olla joka päivä metsässä. Olen saanut pitää ruokatauon joka päivä mitä mukavemmissa paikoissa. Tänään oli aivan ihana ilma ja näin upea eväshetki: 


Töiden jälkeenkään en malttanut pysyä kotona, vaan oli pakko lähteä katsomaan tuttu lampi ja sitä ympäröivä metsä. En ollut käynyt siellä muutamaan viikkoon ja halusin nähdä oliko sinne tullut lintuja. 
Laulujoutsenia oli jäällä kaksi. Lampi ei ollut vielä sula, joten he eivät päässet uimaan. Itseasiassa luulin ensin, että toinen joutsen olisi jäätynyt paikoilleen, mutta onneksi näin ei ollut. Kävin kulkemassa välillä metsässä ja palasin katsomaan, että olivatko joutsenet liikkuneet. Ne olivatkin lähteneet. Hyvä niin. 




Retkeillessä minulla on tapana kuljeksia pitkin metsiä etsien uusia jännittäviä paikkoja. Tänään niitä onkin löytynyt paljon. Minulla on kännykässä maastokartta-sovellus, jos tulee tilanne, etten tiedä missä olen. Useimmiten kuitenkin minulla on jonkinnäköinen haju missä liikun. Jos et ole kokenut retkeilijä tai pelkäät yksin metsässä, niin kulje polkuja ja merkittyjä luontopolkuja pitkin. Tai laita minulle viesti, niin mennään yhdessä. 😄

Mitä mukaan retkelle? 

Muutaman tunnin retkelle kannattaa pakata reppuun: eväät, vesipullo (täynnä), pieni ensiapupaketti, istuinalusta ja suklaata. Näillä pärjää pienellä retkellä. Minulla on erikseen retkireppu, jossa on aina mukana edellä mainittujen lisäksi: puukko, tulitikut, tulukset, otsalamppu, wc-paperia. Jos olisin pidempään niin ottaisin myös vara-akun puhelimeen. 

Suklaata, pähkinöitä tai jotain muuta nopeasti energiaa antavaa naposteltavaa on hyvä pitää mukana. Minä kuljen seikkaillen, eli haluan nähdä mitä tuon kukkulan, puron, kiven yms. takana on. Tulee huomaamatta kuljettua pitkiäkin matkoja. Metsässä liikkuminen vie energiaa. Saattaa tulla tilanne, että väsyy ja energia on aivan loppu. Silloin kaivetaan repusta suklaata tai muuta hyvää. Pidetään pieni levähdystauko ja kerätään energiaa. Istutaan kiven tai kannon päälle, nautitaan herkusta ja kuunnellaan luontoa. 



Nyt keväällä onkin mukava kuunnella luontoa. Lintuja tuntuu olevan kaikkialla. Ne etsivät kumppania ja rakentavat pesiä. Niille pitää antaa pesintärauha. Katsellaan ja kuunnellaan, mutta otetaan takapakkia, jos näyttää siltä, että ollaan liian lähellä pesää. 

Viime kesän pesä oli pudonnut puusta

Metsään ei tarvitse välttämättä "mennä tekemään" mitään. Sinne mennään  voimaantumaan, katselemaan, kuuntelemaan, haistelemaan. Olemaan hetkessä. Kiinnitä huomiosi pieniin asioihin. Siihen, miltä suopursu tuoksuu, miltä punarinta kuulostaa, miltä kelo näyttää. 



Metsässä voit unohtaa kaiken muun. 


maanantai 10. huhtikuuta 2017

Häneltä pääsi sihinä, minulta pääsi....ulina

Kevät on tullut ja kesää kovasti odotetaan. Talvesta on vain rippeet jäljellä ja minä jo jouduin muistelemaan, kuinka mukavaa talvella onkaan retkeillä. Olin unohtanut pari pientä seikkaa. Kuten tämän kaverin. 

Aika vaikea havaita, eikö?

Meinasin vahingossa tallata kyyn päälle. Onneksi se oli noin tumma ja sahalaidat erottuivat selvästi, huomasin sen viime hetkellä. Se oli aika vihainen ja minä aika pelästynyt. Nappasin äkkiä kuvan ja vetäydyin takavasemmalle. Oli melkoisen viileä keli, ei ihme että se oli ärtyisällä päällä. No, jätin sen rauhaan enkä häirinnyt enempää. Täytyy vaan nyt muistaa, että kyytkin ovat heränneet horroksestaan. Eivätkä nekään ketään tarkoituksella pure. Metsässä on tilaa kaikille.

Viime viikolla aloitin työharjoittelun luonto-ohjaajan opintoihin liittyen. Olenkin saanut viettää päivät metsässä. Mikäs sen mukavempaa. Ei ollut vapaapäivänä enää hinkua retkelle. Olen kunnostanut luontopolkuja ja laavualueita. Ja sama homma jatkuu tälläkin viikolla. Maisemissa ei ole valittamista. 



Onneksi minulla pysyvät myös työkalut hyppysissä. Ei auta jäädä katselemaan maisemia liian pitkäksi aikaa, tai kuuntelemaan lintuja (paha tapa, toki siinäkin oppii valtavasti) pitää myös maalata, ruuvata, pystyttää kylttejä, tyhjentää huusseja (jep, jonkun pitää sekin hoitaa). Näin saadaan retkialueet kuntoon ja turvallisiksi. Toivottavasti ne pysyvätkin kunnossa. Siihen nimittäin kaikki voivat vaikuttaa.

Kyllä metsässä pitää viihtyä, jotta voi tämänkaltaista työtä tehdä. Pitää osata olla myös yksin. Tämä on yksinäistä työtä. Mutta päivät menevät vauhdilla, kun työssä on mukavaa. 

Ruokatauolla voi virallisesti olla hetken vapaalla. Minulla onkin välillä kamera mukana. Perjantaina kävi loistotuuri. Sain kuvattua hippiäisen. Ennen luonto-ohjaajan opintoja ei olisi linnut vähempää voineet kiinnostaa. Nyt pitää tosissaan keskittyä työhön, ettei menisi ihan tirppojen tiirailemikseksi. 

Hippiäinen, euroopan pienin lintu.
Ja pitää muistaa katsoa jalkoihinsa, ettei astu kohmeisten kyiden päälle. 





maanantai 3. huhtikuuta 2017

Millainen retkeilijä sinä olet?

Kävin tänään laavulla. Se ei ole varmasti kenellekään yllätys. Tällä kertaa retkestä ei jäänytkään  hyvä mieli. Näytänpä jotain.




Elävästä koivusta oli revitty tuohta sytykkeeksi, ja kirvestä apuna käyttäen vielä lohkottu paloja koivusta ja muistakin puista. Kataja oli katkaistu, ja oksia oli levitelty sinne tänne. Roskia ei onneksi ollut, mutta lasinsiruja rannasta löytyi. 

Aika surullinen näky, eikö? Kyseessä on luonnonsuojelualue. 

On vaikea ymmärtää moisia tekoja. Kenellä on tarve tuhota luontoa? Paikka on kiva ja suosittu mm. perhekohteena. Eikä tämä ole ainut raiskattu kohde suomessa, kyllä tuhojen tekijöitä löytyy joka paikasta. 

Kysymys kuuluukin, millainen retkeilijä sinä olet? 

Muistathan, että kaiken minkä viet luontoon, myös tuot pois. Jos aikomuksenasi on tehdä tulet laavulla, voit ottaa mukaan omia sytykkeitä, elävistä puista niitä ei saa repiä. Huomioithan myös, ettei metsäpalovaroitus ole voimassa. 

Jos laavulla on valmiita puita, kirves on tarkoitettu vain niiden pilkkomiseen. Laitathan välineet myös paikoilleen, että muutkin ne löytävät. Luulisi, että nämä ovat päivänselviä asioita kaikille, mutta näin ei valitettavasti ole. 

On hyvä myös kotona puhua lasten ja nuorten kanssa retkeilyn säännöistä. Lapsia ja nuoria kannattaakin ottaa mukaan retkille, näin opitaan kunnioittamaan luontoa esimerkin avulla. Jokamiehen oikeudet voi myös jokainen lukaista muistin virkistykseksi, myös aikuiset!



Onneksi kauniitakin maisemia riitti. Pidetään yhdessä retkialueet siistinä ja luonto vahingoittumana. 


tiistai 28. maaliskuuta 2017

Kevättä ja vähän kesääkin

Kevät on saapunut. Lumi on kuin huomaamatta alkanut sulaa ja metsässä on taas helpompi kulkea. Joissain paikoissa poluilla on petollisen jäistä, että varovainen pitää kuitenkin olla. Muuttolintuja voi nähdä ja kuulla jo monin paikoin. Itse olen nähnyt laulujoutsenia, telkkiä ja töyhtöhyyppiä. Olen kuullut, että peipposiakin olisi jo nähty. 

Töyhtöhyyppä pellolla



Luonto-alan yrittäjänä kesää on jo alettu suunnittelemaan hyvissä ajoin talvella. Tosin opiskelu vie suurimman osan ajasta, mutta jotain uutta ja mukavaa on kuitenkin suunnitteilla kesäksi. Yhteistyössä Saimaan palju- ja aktiviteetin Teemun kanssa palaveerattiin talvella ja tänään kävimme katsastamassa sopivia maastoja tulevia juttuja varten. Pidetään vähän vielä kuitenkin salaisuutena mitä on tulossa. Hieno paikka joka tapauksessa löydettiin kaikilla herkuilla! Pysykäähän siis kuulolla!

Pientä esimakua...

En malttaisi itsekään odottaa! Onneksi kevät menee nopeasti työharjoittelussa ja näyttöjä tehdessä. Vapaa-ajat tietenkin vietän metsässä, kuinkas muuten. 😊

Viime viikolla oli myös naurujoogakeikka päiväkodissa. Tykkäsin paljon ja lapsetkin. Lapsethan nauravat myös luonnostaan paljon. Aikuiset voisivat ottaa vähän mallia. Joskus aikuisilla on iso kynnys tulla naurujoogaan, kun ei kehdata antaa naurun tulla vapaasti ja heittäytyä mukaan. Mutta miten paljon siinä menettääkään! Naurun parasta antiahan on se hyvä olo mikä siitä tulee, kaikki tuntuu sen jälkeen mukavalta. Sitäpaitsi, kerranhan täällä eletään! Annetaan siis mennä!

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Omakehu tuoksuu

"Sanoitko just äsken itsellesi hyvä minä?"  kysyi koulutoverini minulta huvittuneena. "Jep", vastasin. Itseasiassa omakehu tuli ihan spontaanisti ajattelematta sitä sen enempää. Tosin minulle on myös ihan normaalia puhua itsekseni. Ja luulenpa, että koulutoveriani huvitti lähinnä tuo minun itsekseni juttelu.

Tuo keskustelu jäi kuitenkin mietityttämään minua. Olen sitä ikäluokkaa, että koskaan ei ole ollut kovinkaan suotavaa kehua itseään. Opin sen jo lapsena. Satuin kerran vahingossa kehumaan omaa piirustustustani, koska olin ylpeä, että olin osannut niin hienon tehdä. Aika välittömästi ympärilläni alkoi lällätys "oma kehu haisee!" Kaikki ystäväni lällättivät ja katsoivat minua hyvin paheksuen. Arvatkaapa teinkö samaa virhettä toiste? 


Samalla kaavalla mentiin läpi nuoruuden. Ja eikö suomalaisilla ole tapana vähätellä myös itseään? Ei saa kehua itseään, ja sen lisäksi pitää vielä polkea sammaleeseen, ja jos mahdollista, niin sinne pohjamutiin asti. Olen esimerkiksi innostunut uudelleen askartelusta näin aikuisiällä. Jos joku kehuu tuotoksiani, niin pitää sanoa, "eihän nämä nyt mitään ole" ja "kuhan nyt pikaisesti jotain väsäsin, tämmösiä, roskiin joutaisivat". Tätä voi soveltaa moneen asiaan, ruoanlaittoon, sisustukseen, vaatteisiin. 

Minä olen opettelemalla opetellut kehumaan itseäni. Koska minä ansaitsen sen! Jos päivätolkulla askartelen jotain ja pidän tuloksesta, niin miksi ihmeessä vähättelisin sitä. Tai jos joku kehuu uutta takkiani, voin sanoa "Kiitos, minäkin pidän siitä". 


Yleensä ottaen olen opetellut olemaan itselleni rehellinen. Voi kehua jos on kehuttavaa. Mutta ainahan ei mene ihan putkeen ja tulee sössittyäkin. Olen myös opetellut olemaan armollisempi itselleni.  Ei mokailun takia tarvitse maanrakoseen asti mennä. Sattuuhan sitä vikatikkejä kaikille, jos ei tahallaan pahojaan tee. Vikatikeistä pitää osata myös ottaa opikseen, ei samaa virhettä kovin montaa kertaa. Joskus pitää katsoa itseään peiliin, kehua jos on kehuttavaa, tai sanoa "pieleen meni tällä kertaa, ensi kerralla teen asian toisin". 

Miksi omakehun pitää haista? Eikö se voi tuoksua? Miltä sinun omakehusi tuoksuu? Ruusuilta, mansikoilta, hattaralta? SINÄ sen päätät! 








Luonto-ohjaajat Evolla

Evon retkeilyalueella kuului tiistaina naurunrätkätystä ja välillä väsymyksen huokaisujakin, kun vaelsimme luokkalaisteni kanssa Kel...